Sydämmelliset kiitokset kaikille onnitteluista:)

Nyt on juuri sellainen hetki, että ehdin raapustaa muutaman sanasen synnytyksestä. Molemmat lapset ovat nukkumatin saattelemia ja mies istuu silmät kiinni tv-ruudussa, katsoen, mitäpä muutakaan kuin fudista.

Elikäs perjantaina 6.6 olimme illalla grillaamassa vanhempieni luona. Istuimme terassilla, hyvin syöden ja kauniista, lämpimästä kesäillasta nautiskellen. Juttelimme niitä näitä ja toinen toisensa jälkeen, totesimme, että ei teppi synny vielä moneen päivään, itseni mukaan lukien. Yhdeksän aikaan lähdimme ajamaan kohti kotia. Laitoin tytön nukkumaan, kävin itse iltapesulla ja kuvasin vielä pallomahani lasketun ajan kunniaksi. Nojauduin sohvan uumeniin jäätelökupin kanssa ja aloin toljottamaan telkkaria. Kahdentoista aikaan menin sänkyyn, mies jäi kuorsaamaan sohvalle. Kahden maissa se taisi olla, kun mies sitten könysi viereeni.

02.20 kävin pissalla. Menin takaisin sänkyyn enkä saanut heti unen päästä kiinni. 02.30 tunsin ihan kuin olisi supistanut, mutta en ollut ihan varma. 10 min päästä tuli samanmoinen inhoittava tuntemus, jonka luokittelin supistukseksi. Tönäisin miestä ja sanoin, että ehkä mahdollisesti joudumme vielä lähtemään kohti sairaalaa, mutta että katellaan nyt vielä. Seuraava supistus tulikin jo sitten 5 min päästä. Nousin sängystä ja heitin sairaalakassiini hygieniavälineet sekä muut puuttuvat tavarat. Nyt supistusten väli olikin lyhentynyt 3 minuuttiin ja mies kehottikin soittamaan sairaalaan.
03.00 soitin naistenklinikalle ja kysyin, että mitä mieltä ovat, tulenko jo vaiko odotanko vielä. Siellä sanottiin, että tule kun tuntuu siltä, ensimmäinen synnytys oli kuitenkin sen verran nopea ( 7h), että tämä toinen voi olla nopeampi. Sen puhelun jälkeen soitin vanhemmilleni ja kehotin heitä lähtemään meille päin tytön vahdiksi. Sanoin vielä, että ei mitään hätää, käyn itse suihkussa ja sen sellaista, tulkaa kun kerkiätte. Vanhempani olivat meillä 03.30. Annoin pikaiset ohjeet tytön vaatetuksesta sekä aamupalasta. Mies otti vielä sairaalaan lähtö kuvan minusta ja sen jälkeen lähdimme matkaan. Lähdimme siis kotoa 03.40. Autossa supisteli suht usein, mutta pystyin ne kuitenkin kestämään.

Naistenklinikan pihaan kurvattuamme tuli ensimmäinen sellainen supistus ettei meinannut enää pystyä kävelemään. Sisään sairaalaan kirjauduimme klo 03.50. Siinä vaiheessa olin suhteellisen kipeä ja kätilö ohjasikin meidät suoraan synnytyssaliin. Haki minulle vaatteet, jotka hädin tuskin sain päälleni puettua supistusten lomassa. Kätilö pyysi minua nousemaan sängylle, jotta voisi katsoa kohdun suun tilanteen, mutta siinä vaiheessa tuntui jo siltä, että pää on työntymässä ulos enkä meinannut päästä sängyn vierestä enää mihinkään. Jotenkin sain itseni siihen pedille kuitenkin heitettyä. Kätilö ehdotti, että puhkaisee kalvot ja pääsen heti ponnistamaan, mutta katsoo kuitenkin eka, että paljon olen auki. Siinä vaiheessa olin 10cm auki ja vedet räjähtivät kätilön päälle, vesien meno on kirjattu tapahtuneen klo 04.02. Samassa tunsin ponnistamisen tarvetta ja pää olikin jo tuloillaan. Ponnistaminen alkoi klo 04.06 ja terve, yhdeksän pisteen poika oli maailmassa klo 04.09. Vauva nostettiin rinnalleni ihmettelemään maailman menoa ja tissiinkin tehtiin välittömästi tuttavuutta. Istukka syntyi 04.18 ja ainoastaan yksi tikki jouduttiin ompelemaan alakertaani. Siinä me sitten olimme kolmistaan, toisiamme ihmetellen. Lepäilimme hetken ja sen jälkeen minä menin suihkuun. Nautiskelin kivuttomasta olotilastani, ei sattunut oikeesti enää mihinkään. Ihan taivaallinen olo. En ollut edes kalpea, ei pyörryttänyt, ei kuvottanut. Nautin vain siitä, että nyt se on ohi ja meillä on maailman ihanimman tytön lisäksi, maailman ihanin pieni poika.

Mutta sen vaan sanon, että kivut olivat järkyttävät. En olisi ikinä uskonut synnyttäväni luomuna, koska olen paras kaveri epiduraalin ja kaikkien puudutteiden kanssa, mutta niin siinä sitten vain kävi. Ei ollut vaihtoehtoja. Homma oli hoidettava tilanteen mukaisesti.
Jossain vaiheessa karjuin kätilöille, että ottakaa se nyt saatana ulos sieltä, sattui niin paljon. Ja ne sanoivat aina vain, että ponnista vielä kerran niin vauva tulee. Niitä " ponnista vielä kerran"-käskyjä tuli varmaan viisi, tuntui ettei koskaan ollut se viimeinen kerta. Ja minä ponnistin ja ponnistin, potkin kätilöitäkin siinä samassa. Puristin miestä kädestä niin lujaa, että toisella oli sormet ihan tunnottomassa tilassa.

Ei jäänyt kammoa, ei traumoja. Ainoa mikä nyt alkoi mietityttämään, on se, että jos ja kun hankimme kolmannen lapsen, syntyykö se sitten autoon, kotiin vaiko kenties minne? Ehkä putoaa suoraan housuihini:)