Eilen oli ohjelmassa kyläilyä. Puolen päivän jälkeen istahdettiin autoon ja suunnattiin kohti vantaata, miehen kummipoikaa tervehtimään. 2,5-vuotias pellavapää. Energiaa vaikka muille jakaa. Pientä uhmaa havaittavissa. Ei ollut kovin innokas jakamaan lelujaan meidän tytsin kanssa ja jos tytsi vahingossakaan ehti jonkun lelun käteensä hamuta, nenilleen sai ja nopeesti. Töniminen oli kova sana. Heti kun silmä vältti, pellavapää oli saanut tytsin kumoon. Tytsi ei ollut moksiskaan. Hyvä niin.

Yhden kerran pellavapää kuitenkin tuli niin kovalla raivolla kohti, että tytsi pepulleen pyllähti ja siitä sujuvasti vielä selälleen, josta tietty seurasi pään kopsahtaminen lattiaan. Silloin pääsi itku. Mutta siitäkin selvittiin pienellä lohdutuksella. Pellavapää joutui anteeksipyyntö hommiin. Pitkin hampain, kierrellen ja kaarrellen, kautta rantain saapuen, pellavapää sitten tuli ja halasi tytsiä. Anteeksi pyysi ja osoitti katuvansa. Aika hellyyttävää loppupeleissä.............siis se anteeksipyyntöhärdelli, ei töniminen.

Illalla piipahdettiin veljeni synttärikahveilla. Pari tuntia siellä ja tällä äidillä oli jo hiki niskassa. Se on vaan niiiin tosi asia, että kun juuri kävelemään oppineen täystuhon kanssa lähtee kylään asuntoon, jossa ei ole lapsia niin kyllä äidin ja isän aika menee sen täystuhon perässä kulkemiseen ( menee se muutenkin, mutta pikkulasten perheissä särkyvät ja arvokkaat tavarat on yleensä nostettu katonrajaan). Mini-ihminen ei kykene ymmärtämään, että miksi ei lautasia saa vetää alas pöydältä, kukkaa syödä, kaukosäädintä paiskata lattiaan, cd-levyjä vetää telineistään, hakata lasipöytää.......jne. Tuon ikäiselle (11kk) kun on ihan turha yrittää selittää, miksi niin ei saa tehdä..........tai siis yritänhän toki, mutta eipä taida ihan vielä menevän jakeluun. Ei-sanaakaan ei viitsisi joka lauseeseen sisällyttää.

Kiva oli kyläillä, mutta kiva oli kotiintulokin. Äiti sai vihdoin pyyhittyä hien niskastaan:)