Tässä muutama viikko sitten, kuulin todella surullisen tapauksen. Pienestä tytöstä, joka iältänsä vasta alle 1v. ehkä 10kk. Sairastunut syöpään, silmäsellaiseen, nyt myös aivoihin levinnyt. Leikata ei voi, hoidot aloitettu. Sairaalassa koko ajan, vanhemmat rinnallansa. Itkee ja nukkuu, muuhun ei pysty. Huono ennuste, mutta pienenpieni toivonkipinä kuitenkin. (en itse tunne perhettä, ystäväni kautta olen kuullut tilanteesta) 

Itku tuli, kun kuulin. Niin kamalaa, hirveetä, surullista. Joka päivä mietin sitä perhettä, sitä tyttöä. Vanhempien tuskaa. Itku tulee nytkin, kun tätä kirjoitan. 

Tämän kovin surullisen jutun kuultuani, hain heti oman tytön syliini ja rutistin niin lujaa kuin niin pientä vain voi rutistaa. Suukotin ja paijasin. Olen niin kiitollinen, että olemme säilyneet tähän asti kaikelta vakavalta sairastumiselta. Koskaan ei kuitenkaan tulevasta voi tietää, siksi on paras vain nauttia tästä hetkestä ja näistä terveistä päivistä mitä tähän asti ollaan saatu. Joskus pohdin yksikseni, että miten sen kestäisi jos tytsille jotain kamalaa tapahtuisi, oli se sitten sairaus tai onnettomuus. Mutta tosiasiahan on, että sitä on turha murehtia asioita etukäteen. Liikaa kun murehtii niin hulluksi tulee.

Toivotaan, että tämä pieni tyttö saisi vielä jatkaa elämäänsä ja parantuisi sairaudestaan. Niin kauan kuin on elämää on myös toivoa.