Viime viikolla kiinnitin huomiota tytsin, hieman ehkä itsepäiseen käytökseen. Selvästi on tullut omaa tahtoa hänelle. Ei kai se vielä nyt mitään uhmaa sentäs ole? Joo, eihän?! Suuttuu usein, ei aina, mutta usein, kun häntä kielletään. Suorastaan romahtaa lattialle kasaan, pää painuksissa marisee/kitisee/huutaa, kyyneleet valuu pitkin poskia ja välillä tuntuu, että muuttuu ihan siniseksi, kun henki ei kulje itkun takia. On siis täysin musertunut. Ihan suoraan sanottuna, mua välillä jopa naurattaa se romahtaminen:))

Joskus taas on ihan eri ääni kellossa. Kun vaikka kiellän ottamasta kaukosäädintä, niin tytsi tulee luokseni ja ojentaa säätimen minulle. Jatkaa hommiaan ihan tyytyväisesti sen jälkeenkin. Tai kun cd-levyt lentelee telineistään, tai kun kädet uivat vessanpöntössä tai koiran juomakupissa, tai kun lasikippoja vedellään ulos kaapeistaan, niin usein selvitään kerranpari kieltämisellä. Mutta auta taas armias, kun kiellän tytsiä mutustelemasta kengänpohjia ( mitä hän mieluiten tekisi monenmonta kertaa päivässä), siis voi sitä romahtamista. Taas on eteisen lattialla lyyhistynyt tyttölapsi. Pieni blonditukkainen tyllerö, musertunut, suruissaan. Äitikin on niin inhottava. Onneksi näiden pienten, murheenmurtamien lapsien, maailma kuitenkin kirkastuu aika nopeasti. Surut unohtuu ja uudet kujeet taas mielessä:)

Tiedä nyt sitten, että millaista uhmaa tässä pitäisi odotella. Jos isäänsä tulee niin aika itsepäinen jästipää taitaa hänestä kasvaa.