Ei tule ystävälleni synnytystä maaliskuussa. Ei ole tukihenkilölle tarvetta enää. Keskenmeno:(

Viikolla 5 tiputteli pientä vuotoa. Vuoto loppui ja kaikki oli hyvin. Viikolla 9, hän kävi yksityisellä ultrassa, siellä hakkasi pienen pieni sydän. Viikolla 10, eli maanantaina, vuoto alkoi uudelleen. Tänään päivällä vuoto oli hieman runsaampaa muttei hälyyttävää. Asia kuitenkin häiritsi sen verran, että ystäväni soitti neuvolaan, jonne hän saikin samoin tein ajan ja pääsi kuuntelemaan josko löydettäisiin sydänääniä ja asialle saisi jonkinlaista varmuutta. Ja taas kerran, siellä se sydän hakkasi, sykkeellä 150-160. Toivo heräsi jälleen. Vauva on elossa.

Sitten, tänään illalla, vatsakipua, yksi supistus ja holahdus housuihin. Jotain oli taas vuotanut, mutta nyt  oikein kunnolla. Vessassa selvisi totuus, sikiö oli tullut ulos. Siinä se nyt oli, pikkuhousuissa. Ensimmäinen reaktio oli ollut kurkku suoraan huuto. Paniikki. Shokki. Järkytys."Sillä oli jo silmätkin"- oli ystäväni ensimmäinen itkunsekainen lause, kun hän soitti minulle.

Nyt hän istuu parasta aikaa, sairaalassa odottamassa ultraan pääsyä. Verta tulee kuulema aivan tolkuttomasti, mutta kipuja ei onneksi ole. Mieli on maassa ja järkyttynyt. Asenne on kuitenkin hyvin realistinen. Alusta asti hyvin hankala raskaus. Vuotoa silloin, vuotoa tällöin. Epävarmuutta. Jännittämistä.

Tätä raskautta elettiin jotenkin niin yhdessä kun vaan ystävät yhdessä voi toisen raskautta elää. Iloitsimme uudesta elämästä yhdessä hihkuen. Suunnittelimme tulevaa synnytystä. Nyt se on ohi. Surullinen loppu.

Olen niin pahoillani rakas ystäväni.