Jokunen viikko sitten, kirjoitin siitä, kun lupasin ystävälleni mennä hänelle tueksi synnytykseen jos hän vain niin haluaa. Äsken hän ilmoitti, että haluaisi minut mukaan. Mahtava juttu. Pidän sitä suurena kunniana, että joku haluaa juuri minut, rinnalleen yhteen elämän suurimpaan ja mullistavimpaan kokemukseen. Itse ainakin pidän synnyttämistä yhdestä isoimmasta ja ihmeellisimmästä asiasta mitä olen koskaan tehnyt. Se tunne, kun synnyttää ja se tunne, kun on synnyttänyt. Kumpikin vertaansa vailla, ei niin suurta kipua kuin synnytys eikä niin suurta rakkauden tunnetta kuin vastasyntyneen saaminen vatsan päälle:)

Sovimme, että pidämme synnytyspalaverin. Sinänsä ei vielä kovinkaan ajankohtainen, koska laskettu aika on vasta maaliskuussa, mutta tod.näk tulemme pähkäilemään ja miettimään, spekuloimaan ja pohtimaan, asiaa vielä moneen tuhanteen kertaan. Tämä on hänelle toinen synnytys, joten ihan untuvikkona hän ei synnytykseen lähde. Mutta kieltämättä minulle tämä on omalla lailla täysin uudenlainen kokemus. Enhän ole koskaan ollut synnytyssalissa tukijana vaan nimenomaan suorittajan asemassa:) Toisaalta taas, juurikin kokemuksesta, voi sanoa, että tietää miltä toisesta tuntuu ja miten paljon se sattuu. Minkälaista tunteiden vuoristorataa silloin käydään läpi.

Mietiskelinkin juuri tuossa itsekseni, että osaankohan tsempata ystävääni oikein? Annanko hänelle varmasti tarpeeksi tukea siinä tilanteessa? Pidänkö kädestä vai seisonko etäämmällä? Juttelenko niitä näitä vai pidänkö suuni kiinni? Vaikka synnytystä ei ikinä pysty suunnittelemaan etukäteen niin silti mielessä pyörii jos jonkinlaista vastausta kaipaavaa kysymystä. Ja voi olla etten saa vastauksia ennen kuin vasta synnytyssalissa.