Tänään aamulla, otsaani kasvoi sellainen iso lihas. Siis voi vee. Oltiin aamupäivällä lähdössä tytsin kanssa kylään, noin 4km päähän. Tavarat oli pakattu ja ulkovaatteet puettu, kun oli aika etsiä käsiin auton avaimet. Etsin ja etsin, nostelin yksitellen kaikki tavarat ylös pöydältä, jossa avaimet YLEENSÄ on. Hitto, ei siis missään. Hiki tuli, naama punoitti, lihaksen koko otsassa kasvoi kasvamistaan. Missä helvetissä ne avaimet on?

Ei löytynyt ei. Suunnitelma numero 2 oli vara-avaimet. Ei siis hätää. Niillä päästään yhtä lailla liikenteeseen. Päästin helpotuksen huokauksen ja onnittelin itseäni vara-avain-ideasta, vihdoin pääsemme matkaan. Avasin kaapin, missä sijaitsee kipponen, missä taasen kaikkia eri avaimia ja muunmuassa juurikin auton vara-avain. Otin kipon käteeni ja helvetti......se fucking avain, siis se vara-avain, ei ole siellä. Mitvit? Mä en kestä. Pengoin ja pengoin, mumisin kaikki kirosanat mitä keksin ja ajattelin jo, että joku perverssi avainvaras käy meillä kylässä.

Nyt tuli jo tuplahiki. Me ollaan myöhässä ja ne ei vaan löydy. Päätin soittaa miehelle töihin. Kysyin vaan, että oliko hänellä hajuakaan toisista auton avaimista. Siis ihan kummista vaan, kunhan nyt jommat kummat löytyisi. Hän totesi ärsyttävän tyynenä, että hänellä on vain ne toiset avaimet taskussaan, mutta toisista ei mitään tietoa. No eipä tietenkään niin. Olin jo lopettamassa puhelua, kun vielä kysyin, että onko hän aivan varma ettei tiedä asiasta mitään. Hetken hiljaisuus ja sitten, siis voi perse, puhelimen toisesta päästä kuuluu; "- voi hel-vet-ti". Ja se riitti, tiesin heti, että sillä mokomalla on ne molemmat avaimet taskussa. Siis pirulainen. Lopetin puhelun ja laitoin perään vielä jonkun "miten voi olla noin ääliö"-viestin. Siinä vaiheessa oli jo niin triplahiki etsimisestä, että ulos oli päästävä sillä hetkellä. Nappasin tytsin kainaloon ja marssin pihalle päästelemään höyryjä.

Tilanne siis yksinkertaisesti oli se, että auto on pihassa, mutta sinne ei pääse sisälle. Ei pääse niin ei pääse. Otin jalat alleni, istutin tytsin rattaisiin ja lähdin matkaan. Marssin toinen toistaan nopemman askeleen tahtiin ja olin perillä ennen kuin tajusinkaan. Ihmettelin oikein omaa ripeyttäni. Olin niin adrenaliinin vallassa, että kävelin nopeammin kuin jalkani olisivat halunneet. Perille saapuessani, puhisin ja pihisin. Hiki oli tuplasti pahempi kuin lähtiessäni. Naama laikullisena ja kainalot märkinä, muistin manata mieheni moneen kertaan ystävälleni. Onneksi sain osakseni suurta myötätuntoa ja sympatiaa:)

Oikeesti, vaan miehet voi tehdä noin.

p.s.Näin jälkikäteen ajateltuna, tulipahan käveltyä 8km lenkki ja siis tekihän se ihan hyvää:)