Ilkeys ja julmuus. Lapsi lasta vastaan. Itkua. Surua. Pilkkamista. Miten nuorena se alkaakaan. Pahimmassa tapauksessa jo tarhassa, jatkuen läpi koulutaipaleen, aina yläasteelle asti. Joillakin se jatkuu vielä työelämässä, tosin kiusaajat ovat yleensä siinä vaiheessa muuttuneet. Ilkkumista, tönimistä, haistattelua. Syrjintää. Mistä kiusaaja yleensäkään saa sen kiksin siihen kiusaamiseen? Vaikuttaako kotiolot siihen, kuka kiusaa ja kuka ei? Yleensähän puhutaan kiusaajien huonosta itsetunnosta. Kiusaavat, jotta saavat pönkitettyä omaa itsetuntoaan. Ystäväpiiri kasvaa mitä enemmän kiusaa. Moni, liian moni, lähtee mukaan, kiusaajan mukaan.. Ilkkuu takapiruna, huutelee ilkeyksiä kuoron mukana, kuin laumanjäsen. Pönkittää omaa paremmuuttaan.

Se mikä minut sai tätä asiaa nyt ajattelemaan oli Helsingin Sanomissa, mielipideosastolla ollut kirjoitus,joka alkoi seuraavilla sanoilla ja jota lainaan nyt sanasta sanaan: - "Eikö jokainen ole syntyessään itselleen hyvä ja kokonainen, kunnes joku sanoo hänelle, että hän ei kelpaa". Tämä oli pienen cp-vammaisen kannanotto erilaisuutta koskevassa keskustelussa ensimmäisellä luokalla. ( kirjoitus ei varsinaisesti käsitellyt koulukiusaamista)

Itku tuli, kun tämän luin. Niin totta on joka sana, tämän pienen pojan lauseessa. Juuri näinhän se menee, ei kukaan koe olevansa epätäydellinen ennen kuin joku toinen tulee ja sanoo sen päin naamaa. Joku toinen lapsi murentaa toisen pienen lapsen maailman, saa tämän pelkäämään. Saa tämän inhoamaan itseään. Pitämään itseään arvottomana. Ja kaikki tämä siitä, että joku toinen ihminen tekee sen pahaa pahuuttaan. Satuttaa toista, jättää jälkeen syvääkin syvemmät arvet.

Olisi kyllä tosi kova paikka, jos oma lapsi joskus alentuisi kiusaamaan. Kiusaamisen kitkeminen pois on lähdettävä vahvasti kotoa käsin. Vanhempien on laitettava kova kovaa vastaan. Selitettävä juurta jaksain, miksi, miksi ja miksi ei. Keskusteltava ja puhuttava, illasta toiseen, niin kauan, että kiusaaminen loppuu. Näin ajattelen ainakin minä.
Jos taas oma lapsi joutuisi kiusaajan uhriksi..........mitä silloin tekisin? Miten saan parannettua särkyneen lapseni? Puhumalla, kyllä, mutta saako pahasti kiusatusta ehjää koskaan. Ne muistot, karvaat ja katkerat, ne ei vaan unohdu. Ei koskaan. Lapsi, joka on täynnä sisäisiä haavoja, ne arpeutuvat joskus, mutta eivät koskaan parane.