Tunsin eilen pienen pientä ahdistuksen tunnetta rinnassani. Olin taas syventynyt mietteisiini ja ottanut asiakseni stressata jossain tulevaisuudessa häämöttävää työelämää. Tämä samainen aihe palaa tietyin väliajoin kummittelemaan ja on oikea mörkö minulle. Ahdistun. Raivostun. Stressaan. Suren. Mitä ihmettä aion tehdä "isona"?!

Taas on mennyt melkein vuosi eteenpäin ja ens kuussa on ilmoitettava töihin, mitä aion tehdä jatkon suhteen. Jatkanko hoitovapaata vai irtisanoudunko. Kovasti vaaka kyllä kallistuu tuon irtisanoutumisen puolelle ja luulen, että siihen tulen loppupeleissä päätymäänkin.
Kuitenkin, on hyvä punnita asioita eri näkökannalta. Miehen mielestä olisi järkevintä se irtisanoutuminen. Siksi koska hän tietää, miten huonosti siellä viihdyn. Palkka on paska ja etuuksia ei ole vaikka mitenpäin katsoisi. Työaikakin on huonoin mahdollinen perheellisen kannalta:(  Kyllä, tunnen tiettyä kutsumusta alaani kohtaan, siksi olenkin niin kauan kituuttanut olemattomalla palkallani ja huonoilla olosuhteilla, mutta nyt alkaa riittämään. On kuitenkin yksi suu enemmän ruokittavana ja toivottavasti joskus myös muutama lisää:)

Onko hullua luovuttaa pois vakituinen työpaikka? Ehkä on, mutta kuinka kauan ihminen sietää sietämätöntä tai kuinka paljon ihminen on valmis tekemään työnantajan hyväksi, hyötymättä itse siitä mitenkään, varsinkaan rahallisesti? Mutta kuinka helposti saan uuden vakituisen paikan itselleni? Ja saanko sitä edes omalta alaltani? Tai saanko sitä miltään alalta?

Näitä asioita kun mielessä pyörittelee tarpeeksi kauan, voitte vain kuvitella, että niistä muodostuu juuri se mörkö, joka ilmaantuu tietyin väliajoin kummittelemaan. Ahdistus kestää aina sen muutaman päivän, kun näitä mietin, sitten päätän taas unohtaa. Hetkeksi. Haluan muuta ajateltavaa.

Nyt vaan on se tilanne, että ensi kuussa on tehtävä siirto suuntaan tai toiseen. Muuta ajateltavaa saan vasta kun olen ratkaisuni tehnyt.