Ei millään oo jaksanu päivittää blogia lähiaikoina. Ollut kaikenlaista pientä sutinaa ja jotain vähän isompaakin. Asuntoja käyty katsomassa suht aktiivisesti ja melkein päästy jo tarjouksiakin tekemään. Mutta ei sitten kuitenkaan. Pari asuntoa on mietintämyssyssä hautumassa. Kiinnostaa, mutta sitten ei kiinnostakaan.  Tee siinä nyt sitten päätöksiä ja ratkaisuja. Ja olen niin satavarma, että sitten kun joskus se koti saadaan ostettua, niin minä alan epäröimään. Olikohan tää nyt sit kiva? Mites tää paikka? Ollanko nyt liian kaukana meidän lastenhoitoapulaisista ( eli isovanhemmat)? Oisko kuitenkin pitänyt vielä odottaa hetki, jos ois tullut vielä joku tätäkin parempi koti vastaan? Se on vaan niin mua.

Päätin myös, että en vielä sittenkään irtisanoudu työpaikaltani vaan ilmoitan sinne olevani poissa niin kauan kuin tyttö täyttää kolme. Saan sillä itselleni lisäaikaa tehdä irtisanoutumispäätöksen. Toisaalta, sitä lisäaikaa kun itselleen järjestää niin asia harvemmin muuttuu mihinkään suuntaan. Se sama pähkäilytilanne on vaan siirretty hiukkasen myöhempään ajankohtaan ja on edessä joka tapauksessa. Niin kutsuttua ongelman siirtämistä.

Sain tänään sähköpostia, jonka sisältö koski pikkujoulujen viettämistä. Siis täh? Nyt jo, mietin itsekseni. Miksi joku alkaa järkkäämään pikkujouluja, kun kesä vasta meni? Muttamutta, todellakin, pikkujoulukausihan alkaa kuukauden kuluttua.
Siis yksi kuukausi ja hyvällä tsägällä stockallakin soi jo joululaulut. Taksijonot vkonloppuisin venyvät monien tuntien jonoiksi. Joululahjojen mietintä alkakoot. Missä sitä viettäisi tämän joulun? Kuinka jakaudutaan niin, että miellytetään läsnäolollamme mahdollisimman monia? Kaikki kuitenkin haluaa viettää joulua tytsin seurassa( ei meistä vanhemmista niin väliä).
Ja juurihan me sitä kinkkua vedettiin naamariin.

Tässä sen taas näkee. Aika juoksee juoksemistaan. Vuodet vierii. Lapset kasvaa. Oma pää harmaantuu. Näkö huononee. Ryhti romahtaa. Paikkoja kolottaa. Vanhuus lähenee.

Ja nyt sit alko ahdistaan..................