Voi kauhistus tuota Jokelan juttua. Selkäpiitä karmii, kyyneleet nousevat silmiin ja suru omaisten puolesta on valtava. Miten näin voi käydä? Suomessa? Tai ehkä se oli vain ajan kysymys, että koska näin käy juurikin Suomessa. Miten tällainen olisi voitu estää? Tuskin mitenkään. Tuleeko tällainen toistumaan? Ken tietää. Mutta miten sitä enää uskaltaa lapsia tällaiseen maailmaan synnyttääkään?! Viattomia olentoja kaiken pahan keskelle.

Isäni totesi eilen hyvin siihen, että miten koulunkäynti tai oikeastaan opettajien kunniottaminen on muuttunut. Ennen sitä teititeltiin opettajia. Noustiin seisomaan, kun opettaja tuli luokkaan. Itsekin muistan, että olemme vielä ylä-asteellakin nousseet seisomaan opettajan saapuessa luokkaan. Oltiin hiljaa ja toteltiin opettajaa. Nykyään haistatetaan vaan v..ut. Opiskellaan jos huvittaa, kuunnellaan opettajaa jos huvittaa, yleensäkin tullaan kouluun jos nyt sattuu huvittamaan. KUNNIOITUSTA KEHIIN!!!!!!!!!! Hitto vie.
         
Eilen ajattelin itsekseni sitä tuskaa, mikä myös tappajan perheellä on tällä hetkellä. Sydäntäni viilsi ja kurkkua kuristi. Se taakka, se valtavan raskas taakka, mikä heidän kintereillään kulkee hautaan asti. Se raskas ja kivinen tie, mikä heillä on edessään. Sitä tunteiden vuoristorataa mikä jyllää siinä perheessä tänään, huomenna, ensi vuonna, lopun elämää. Hirveää.
Mietin itsekseni, että jos kuuluisin siihen perheeseen, miten suhtautuisin omaan poikaani, tappajaan. No, tässä tapauksessa, tappajakin on kuollut, mutta jos hän olisi jäänyt henkiin. Voisinko koskaan enää katsoa häntä silmiin vaikka hän olisikin oma lapseni? Entäs rakkaus? Muuttuisiko se omaa lasta kohtaan? Mietin tätä itse asiassa todella pitkään enkä saanut siihen mitään vastausta. En tiedä. Ja miettiessäni asiaa vielä ja edelleenkin, tulin tulokseen etten edes halua tietää.