Ei siinä näin pitänyt käydä. Kamala vahinko.

Vietimme tänään mukavan päivän. Ei mitään niinkään erikoista tehden, mutta oli vain niin kiva olla ihan vain meidän pikkuinen perhe keskenämme. Ulkona lampsien, uudessa kodissamme käyden, toisistamme iloiten. Oli vain mukavaa. Iltapäivästä lähdimme vielä käymään Bauhausissa, katsomassa saunan ovea, ulkoporttia, grilliä ja sen sellaista muuta tarpeellista. Tyttö oli kiltti kuin enkeli. Istui koko kaupassa olo ajan täysin mallikelpoisesti kärryissä eikä kiukuttelusta ollut tietoakaan. Autossakin istui omissa mietteissään, katseli ikkunasta ulos ja oli tyytyväinen. Taidettiin vielä miehen kanssa yhteen ääneen kehua, kuinka ihanasti koko kauppareissu olikaan mennyt. Tulimme koti parkkipaikalle, nousimme ulos autosta ja lähdimme kävellen kohti kotiovea. Ajattelimme miehen kanssa vähän vielä hupsutella tytön kanssa ennen kuin menisimme sisään. Vähän sellaista keinuntaa käsien välissä. Tyttö käveli välissämme, antoi toisen käden minulle, toisen isille. Luottavaisesti. Otimme vauhtia, laskimme kolmeen ja aina kolmannella nostimme miehen kanssa tyttöä käsistä ylös ja keinutimme. Ja sekös nauratti......meitä kaikkia. Kunnes.........

Pahinta, kamalinta mitä vähään aikaan on tapahtunut. Samassa kun otimme vauhtia, heijasimme tytön ensin taaksepäin, siitä eteenpäin ja.......sitten se tapahtui, äidin käsi lipesi. Sen jälkeen irtosi isinkin ote ja tyttö lensi kaaressa suoraan maahan. Kääntyen ilmassa vielä ympäri, tullen suoraan vatsalleen ja kasvoilleen päin kivikovaa maata. Sydämeni pysähtyi, olisin voinut kuolla pahasta olostani, huolesta. Juoksin tytön luo, joka itki lohdutonta itkuaan. Nostin syliin ja paijasin. Paijasin, pussasin, kysyin mihin sattui. Osoitti kasvojaan, mutta mitään ulkoista vammaa ei ainakaan näkynyt. Nopein askelin, melkein juosten, menimme kotiin. Tyttö itki sylissäni ja minä pussasin ja halasin ja pyytelin anteeksi varmaan tuhannen kertaa.
Itkun loputtua, kysyin tytöltä uudelleen jos johonkin sattui. Sanoi pää ja näytti myös vatsaansa. Ilmeisesti paiskautui niin kovalla vauhdilla maata vasten, että masuun oli sattunut se tärähdys ja pääkin oli ehkä hitusen kolahtanut. Vakavammilta vammoilta taisimme säästyä. LUOJAN KIITOS. Miten olisin koskaan voinut antaa itselleni anteeksi, jos jotain pahempaa olisi sattunut?!

Mutta kyllä nyt on äidillä paha olo. Niin hirveä morkkis. Oikein ahdistaa ja surettaa. Miten voi käydä noin?? Ei saa käydä noin. Ei äidille ainakaan. Ja toi oli ton leikin loppu meidän perheessä, siis niin salettiin.

Ei ikinä enää. Ei koskaan.