Koska tää nyt vaan menee niin ettei mulla ole juurikaan muuta kirjoitettavaa kuin mitä mulle ja lapsille on tapahtunut, niin kerronpa taas erään jutun, joka kaikkien yllätykseksi tapahtui mulle ja lapsille.

Tyypillistä on se, että heti kun silmä välttää, uhmaikäinen juntturamme on tekemässä jotain sellaista, mikä kaiken järjen mukaan on kiellettyä. Tulimme puistosta kotiin ja ehdotin tytölle, että syödään lounasta ulkona, terassilla. Ajattelin, että ruokailuhetkestä saisi vähän jänskemmän, kun se suoritetaan vaihteeksi jossain muualla kuin keittiön pyödän ääressä. Tyttö alkoikin kauhoa ruokaa reippain ottein ja ajattelin itse käyttää tilaisuutta hyväksi ja tehdä salaatin itselleni. Tyttö söi nätisti ja poika veti sikeitä. Samalla hetkellä, kun pätkin kurkkua pienemmäksi, alkoi poika huutamaan vaunuissaan. Tietenkin. Kurkut lautaselle ja poikaa hakemaan. Tyttö söi edelleen kiltisti ulkona. Tissi esiin, poika siihen kiinni ja mamma jatkoi salaatin pilkontaa. Lopulta sain salaatin valmiiksi, joka sitten loppujen lopuksi oli pilkottua kurkkua, pari viherlehteä, kokonaisia kirsikkatomaatteja ja pari fetapipaletta siinä päällä. Suht köyhä esitys, mutta pakko se on jotain syödä. Salaatti siis valmis, poika kohta kyllänen ja vielä tarttis tarkistaa, että miten tytöllä sujuu. No ei sujunu enää. Maito oli kaadettu ruoan sekaan, jolloin riisi-kana ateria oli muuttunut kylmäksi seokseksi, joka ulkoisesti muistutti koiramme aamukakkaa. Snadisti kärähti taas äidillä, kun huomasin tämän sotkun. Ei kun syöttämään tämä "koirankakka" juntturalle, jotta saadaan homma eteenpäin.

Ruoka syöty, poika nukkuu ja itse pääsen salaatin kimppuun. Ai, en pääsekään. Poika alkoi huutamaan kakkaa pöksyssään, tyttö vaati jälkkäriään, joka tällä kertaa oli juotava mansikkajogurtti. Pilli tytölle kouraan, poika sohvalle vaipan vaihtoon. Ja salaatti odottaa. Tyttö jäi taasen keskenään tuoliinsa istumaan vaipan vaihdon ajaksi. Lopputulos tässäkin oli se, että poika ei ollutkaan vielä valmis tarpeittensa kanssa, jolloin sinappisoosit lensi kaaressa paidalleni, sohvalle ja sohvatyynyille. Samaan aikaan, sen kakan keskeltä, kurkkasin tyttöä ulos, joka oli kaatanut juotavan jugurttinsa pöydälle ja hieroi sitä paraikaa pitkin lasipöytää. Paskat paidalla ja rätti kourassa, marssin siivoamaan sen saakelin tahmaisen lasipöydän, joka ei järjettömän hinkkaamisenkaan jälkeen puhdistunut kunnolla. Ja tällä välin, poitsu oli aloittanut infernaalisen kitinän sohvalla, koska se pirun pieru pörräsi taas siellä paksusuolessa ja tartti apuria sen ulos saamiseksi.

 Ja se salaatti sitten odotti ja odotti, kunnes se oli niin auringon lämmittämä, että jätinpä sen syömättä.

Näin se vaan menee. Mutta jos nyt uskallan sen tähän vaikka kirjoittaa, niin välillä tekis niin mieli sanoo so long kaikille ja kaikelle, äiti menee nyt viikoksi nukkumaan, älkää puhuko mulle, älkää soittako mulle, isi hoitaa. Mutta musta vaan tuntuu, että isi ei ihan viikkoa jaksaisi tällaista arkea ilman äitiä pyörittää. Ehkä omahyväisesti ajateltu, mutta meidän isin tuntien, sen hermojärjestelmä ei kestäisi sitä.