Sellaisina päivinä, kun on oikein superväsynyt, murehtii lähes olemattomia asioita. Sellaisia asioita, joita ei univelattomana välttämäti lainkaan edes ajattelisi. Viime viikolla olin univelallinen ja aloin murehtia seuraavanlaista.

Laitoin tytön päiväunille ja kävin pojan kanssa toiseen huoneeseen nukkumaan. Pää täynnä ajatuksia. Yksi ajatus tunki itsensä ylitse muiden ja jäi mieleeni kummittelemaan. Olenko tasapuolisesti yhtä hyvä äiti molemmille lapsilleni. Toisinaan, kun tuntuu, että pidän esikoista vanhempana kuin hän onkaan. Ja toisinaan taas tunnen syyllisyyttä siitä, että poikaa ei samalla lailla muka lällytellä kuin tyttöä konsanaan. Tunnen toisinaan pahaa mieltä siitä, että tyttö joutuu/saa nukkua yksin päiväunet sillä aikaa, kun minä nukun päikkäreitä pojan kanssa toisessa huoneessa, samassa sängyssä sylikkäin. Toisinaan taas halailen tyttöä, rutistelen ja suukottelen, sillä aikaa kun poika makaa yksin sohvalla, tuijottaen valkoista kattoa ja odottaen josko joku hänet siitä hakisi.
Totisesti saavat siis molemmat äidin huomion, mutta se, että muistanko varmasti osoittaa sen molemmille tasapuolisesti, se on se mikä mietityttää.

Voi ihmisen mieltä. Ihan juntti asia, mutta niin kuin sanottu, väsyneenä saatan jopa kyyneleen tirauttaa tämän takia.

( p.s. tänään en muuten ole väsynyt enkä itke tätä kirjoittaessani:) ))


Pojallakin alkaa ilmavaivat helpottaa. Tai nyt ainakin tuntuu siltä ( varmasti tämän kirjoituksen jälkeen kaikki muuttuu). Viimeisen viikon aikana, yöunien ensimmäinen syöttöväli on ollut peräti kuusi tuntia. Ihan mahtavaa.
Kovasti on poika kasvanut. Viime viikon maanantaina kävin punnituttamassa pojan vanhassa neuvolassamme ja massaa oli kertynyt 5kg. Pulloposkinen poikaliini.

Kahden viikon päästä on ristiäiset. Ei, meillä EI ole minkäänlaista nimeä valmiina. Ehkä hänestä tulee ensimmäinen lapsi, jolla on sama etu- ja sukunimi:) Kovasti sitä nimeä yritetään miettiä, mutta kun toinen tykkää toisesta ja toinen toisesta niin ihan solmussa ollaan.