Välillä on pelottava huomata, kuinka vihaiseksi tuo 3-vuotias pieni tyttöseni joskus muuttuukaan. Uhmaikä on aika kaameeta aikaa. Uskallan toivoa jo sitä aikaa, kun se uhmis on takanapäin. Tuo rakas ja oi-niin-ihana tyttösein, se joka oli vielä äsken pieni vauvanen, huutaa nykyään äidille, ei tottele, kiukkuaa ja puhisee paitaansa, kun kaikki ei mene niin kuin hänen mielestään ehkä pitäis mennä. Kaikki on EI, en tee sitä, en tee tätä. EIEIEI ja EI. Se karjuu ja kiljuu, viskoo tavaroitaan, mylvii kuin mysrky, kunnes joutuu jäähylle. Jäähyllä viivytään juurikin niin kauan, kun tilanne vaatii. Kun karjumiset ja kiljumiset on karjuttu, anteeksi pyydetty ja selvitetty tilannetta, äiti tulee vapauttamaan. Välillä on tosi vaikeeta yrittää itse käyttäytyä kuin aikuinen, yrittää olla huutamatta takaisin. Välillä se pikkupaha pääsee itsenikin sisällä valloilleen ja sit tulee karjastua takaisin, välillä vähän pahastikin. Tod.näk en ole ainoa, joka näin tekee, mutta silti poden ajoittain äärettömän huonoa omaatuntoa siitä, että huudan lapsilleni. Voisinko kenties tehdä jotain toisin? Tai tietty voisin, mutta miten saisin hillittyä itseni, etten alentuisi siihen keinoista alhaisimpaan ja väittelisi/huutaisi vuorotellen pienen lapsen kanssa, jolla on varmastikin itsensäkin kanssa jo tarpeeksi vaikeaa.

Eräs ystäväni, jolla on 4 lasta ja joista vanhin on 7v. tyttö, sanoi minulle, että se ei helpota koskaan. Uhmaa seuraa joku toinen ikä ja jokaista seuraavaakin ikää taas joku toinen ikävaihe. Näinhän se on, että jokainen ikä tuo mukanaan omat vaikeutensa. Mutta se, että miten oppii omaa kärsivällisyyttään kasvattamaan, se vasta haasteellista onkin.

On toi silti niin ihana ja kultanen ja rakas ja paras  vaikka tempperamenttia löytyykin:)