Koskakohan kannattais huolestua meidän pikku-ukkelin puhumattomuudesta?! Se osaa sanoa kakka, vauva, nenä ja hillo. Mutta ainoastaan silloin, kun sitä itseään huvittaa. Pyydettäessä, nou chääns. Ei sano silloin mitään, pyörittää vaan päätään. Ai joo, sit hän hokee myös sanaa papuuu. Se ei siis tarkoita yhtään mitään. Hokee vaan. Ja oikeastaan hän hokee sitä myös pyydettäessä. Kaiken se ymmärtää ja osaa toimia pyydettäessä, mutta sanavarasto on niukkaakin niukempi.

Tyttöön jos vertaan niin puolentoista ikäisenä sanoi kyllä jo äiti ja jotain muutakin ihan selvästi, mutta lauseita alkoi tulemaan vasta kahden ikäisenä. Siitä se puheripuli sit lähtikin:) Ehkä venttaillaan siihen kaks veehen ja jos ei toi sanavarasto laajene niin sit varmaan asia puheeksi neuvolassa.

Helpottais itse ukkelia aika paljon, jos alkais tuottelemaan niitä sanoja. Tulis ehkä hippasen paremmin ymmärretyksi tässä residenssissä. Huomaa kyllä, että minimiestä välillä turhauttaa suunnattomasti, kun kukaan ei ymmärrä mitä tällä ois sanottavana. Mut eikös ne pojat tuppaa olemaan vähän hitaampia......kaikessa ja lopun ikänsä:)

Piti jo joskus aiemmin tehdä tällainen vertaus aiheesta oma krapulapäiväni vastaan miehen krapulapäivä. Ei sillä, että tää nyt ketään älyttömästi kiinostais, mutta kunhan nyt vertailen:)

Itse, kun olen edellisenä iltana/yönä käynyt juhlimassa, olen usein seuraavana aamuna hippasen väsynyt. Niin kuin varmaan kaikki. Nousen kuitenkin yleensä kymmeneen mennessä ylös ja alan touhuta päivän askareita. Väsymys seuraa koko päivän, mutta silti pakotan itseni toimimaan normaalisti ja tekemään lasten kanssa normaaleja juttuja, kuten ulkoilen heidän kanssaan tai käydään kaupassa tai mitä nyt vaan. Teen ruoan ja ehkä jopa siivoan, joskus oon jopa vetänyt kunnon kävelylenkin.

Miehen krapulapäivä. No.....oikeastaan siitä ei ole muuta kirjoitettavaa, kuin sohva ja pizza. Missä mä oon ollut silloin, kun se oikeus lusmuiluun krapulapäivänä on jaettu? Meillä nimittäin mies on ominut täyden oikeuden siihen itsellensä ja mä oon vähän niin kuin missannut kaiken. Se ei siis tee yhtäänkään mitäänkään ollessaan hieman epäkuntoinen.

Ja että mä en kestä!

That´s all about it:)

Jepajee, kyllä se vaan on niin, että on tää blogin kirjoittelu jäänyt alakynteen. Kun ei kerkee/jaksa/kykene/pysty niin  sit ei vaan pysty. Jos nyt kuitenkin muutaman sanasen pystyis tuottamaan.

Koulussa menee edelleen kivasti ja innostus on tallella yhä vieläkin. Tahti on tiukka ja paljon on uutta. Ajoittaista jännitystä tuo se, kun ihmettelen itsekseni, että miten tämän kaiken tiedon mitä mun päähän syöstään, pystyy muistamaan jossain tentissä. Työelämässä kun on kuitenkin kollegat ja kirjat mistä tiedon voi aina tarkistaa, tentissä ne hommat on vaan osattava kirjoittaa paperille ilman niitä apuja. A-P-U-A. Opiskelutoverit ja oikeastaan koko meidän ryhmä on aika jees. Että ei kait tästä koulusta tän enempää.

Seuraava järjestelemistä vaativa asia olis mun omat 30veeeet. Yök ja hyi, en haluais vielä täyttää sitä lukua. Mä haluun olla nuori, rypytön, elinvoimainen, kaunis, rohkea ja kiva ihminen aina, en vanha, ruostunut ja rupsahtanut. No joo, pikku ikäkriisin tyyppinen ilmiö vissiin. Eniveis, ollaan varattu eräästä ravintolasta tilat, yhden toisen tytsin kanssa, joka täyttää saman luvun kuin minä, mutta päivää ennen. Kutsuttuja ei oo vielä kutsuttu eikä mitään muutakaan tehty, mut kait ne vielä ehtii, kun aikaa on 2kk. Mitäs muuta. Hmmmm..........

No vaikka lapsista sen verran, että ne on ihan demoneja aina silloin, kun tuun vasta klo16 jälkeen kotiin, lyhyemmän päivän jälkeen ne on vielä ihan siedettäviä. Itse kun tulee kotiin väsyneenä ja lapsia kaipaavana, odottaa että vastaan juoksee maailman suloisimmat ja kivoimmat, ehkä ihanimmatkin, lapset ja sit näky onkin ihan toinen. Kaksi ääshoulia juoksee naama vinossa ovelle vastaan, aloittaa kitinän ja kiukun lähes tulkoon justheti ja kiukuttelee niin kauan, että on nukkumaan menon aika. Aika rasittavaa ja inhoa, mutta onneksi sen kiukuttelun jaksaa paremmin käsitellä, kun ei ole koko päivää tarvinnut sitä kuunnella.

Että näin.

Uuh ja puuh. Ensimmäinen päivä koulussa luentojen parissa ja mun aivonystyrät tekee hommia niin, että päästä nousee savu.Lääkelaskentaa ja lääkehoitoa...........tsiljoona uutta termistöä, käsitettä, syytä ja seurausta. Ihan hetkeksi tuli ajatus päähän, että miten helvetissä joku voi muistaa tän kaiken..........mut sithän mä hogasin, että aika moni on nää kaikki joutunut muistamaan:)

Oon ollut huomaavinani tossa pikkuisessa demoni prinsessassani pieniä sellaisia loukkaantumisen merkkejä. Että vähän niin kuin se ois mulle loukkis, kun en olekaan enää 24/7 kotona. Se on välillä mulle niin vihainen ja raivona, että ihan jäykistyn ihmetyksestä. Miten joku voi olla niin kiukkuinen? Miten niin pieneen mahtuu niin paljon angstia?! Pienestä asiasta vetäsee sellaset raivondeerit, että ei oo ennen nähty. Toisaalta, se toinen puoli on taas sellainen, että tänään se juoksi suoraan mun syliin ja halus istua siinä tovin jos toisenkin. Halaili ja pussaili, kertoi kuinka paljon rakastaa äitiä. Pikkuinen. Ja päivisin on toisinaan ilmaissut kovastikin ikäväänsä mua kohtaan. Äidin sydänhän on melkoisen särkymisuhan alla, kun kuulee, että toinen tippaa vääntää ikävänsä takia, mutta minkäs teet. Yritän illat sitten hyvittää lapsille mun päiväpoissaoloja. Raukat. Äiti ihan hyljänny toiset:)